Kymijoen koskien jylhästi kohistessa viljavien vainioiden lomassa kohoaa eräällä viljelykseen kelpaamattomalla, mutta katsannoltaan uljaalla kalliomäellä Karhulan talo. Ylpeinä sen punatut seinät kohoavat Tukholmasta tuotuine ruutuineen katsastamaan ympäröiviä tiluksiaan; ikään kuin ankarasti mutta reilusti halliten. Paljolti Karhulan vanhan isännän ja hänen poikainsa toimesta pitäjä saattoi ylpeänä laskea itsensä kuuluvaksi seutukunnan viljavampain joukkoon.
Mutta missä kiviset navetat, pulska karja ja viljaviksi äestetyt peltotasangot jäivät ensimmäisten kaskivaarojen katveeseen, alkoi toinen maa ja toisen kansan asuinsija. Itään päin kulkiessaan matkamies saatoi merkille laittaa, kuinka nopeaan palttina vaihtuikaan risaiseen pellavaan ja maito kurriin. Vaikka kieli nyt likimain sama olikin, erosivat näiden heimojen tavat ja toimet toisestaan niinkuin sysitahra kuulaasta keväthangesta eroaa.
Kaskivaaran rinteellä, Ahvenlammin rannalla asui savutölliään muuan Pesonen eukkoineen ja kahdeksine lapsineen, joita oli kyllä enemmänkin maailmaan saatettu mutta jotka hyvä Jumala oli armossaan korjannut taivaan iloon moisesta kurjuudesta vaeltamasta. Ainuttakaan ahventa saati muutakaan kalaa ei koko lammessa tietenkään ollut, olipahan vanha ukko Pesonen aikoinaan sen vain siten nimennyt kateuden peikkoa naapureissaan herättääkseen.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti