Kärpästen Herra

Pauli istahti penkille Anttilan eteen ja puhalsi pitkään. Ryhti veti kumaraan ja ahavoituneet kourat pyyhkäisivät Karhun lippiksen alta työntyviä rasvaisia suortuvia niskan puolelle. Toinen käsi valahti polvelta hamuamaan kaatuvaa pitkäripaisen muovikassia. Varsinainen Rodinin ajattelija.

Maailma pyöri ympäri ja silmäkulmassa vilahti taas musta laikku, kuin kärpänen ikään. Pauli kohotti Tapio-lekansa ja otti pitkän siivun. Ohikulkevat lapsiperheet kiersivät penkin. Lapsista Pauli piti, olihan hänellä itselläänkin kaksi. Mutta parempi oli olla menemättä puhumaan mitään ventovieraille. Sen Pauli oli jo oppinut.

Ensin lähti vaimo ja sitten lapset. Siitä lähtien Pauli oli kulkenut etsien Suurta Oluthanaa joka viimein sammuttaisi loppumattoman janon. Tai kumminko päin se nyt sitten olikaan mennyt, kuka sitä enää muisti. Tai välitti.

Kadun päässä välähtivät siniset valot. Pauli viimeisteli Tapiopullon pitkällä huikalla. Pullo putosi hervottomasta kädestä katuun ja särkyi tuhansiksi pirstaleiksi. Pauli painoi päänsä käsiinsä ja sulki silmänsä. Mustat kärpäset tulivat laumoittain.

Kesäpäivä N'gasalla

Aurinko por'ottaa, Q mottaa.

Herrat ja narrit

Kymijoen koskien jylhästi kohistessa viljavien vainioiden lomassa kohoaa eräällä viljelykseen kelpaamattomalla, mutta katsannoltaan uljaalla kalliomäellä Karhulan talo. Ylpeinä sen punatut seinät kohoavat Tukholmasta tuotuine ruutuineen katsastamaan ympäröiviä tiluksiaan; ikään kuin ankarasti mutta reilusti halliten. Paljolti Karhulan vanhan isännän ja hänen poikainsa toimesta pitäjä saattoi ylpeänä laskea itsensä kuuluvaksi seutukunnan viljavampain joukkoon.

Mutta missä kiviset navetat, pulska karja ja viljaviksi äestetyt peltotasangot jäivät ensimmäisten kaskivaarojen katveeseen, alkoi toinen maa ja toisen kansan asuinsija. Itään päin kulkiessaan matkamies saatoi merkille laittaa, kuinka nopeaan palttina vaihtuikaan risaiseen pellavaan ja maito kurriin. Vaikka kieli nyt likimain sama olikin, erosivat näiden heimojen tavat ja toimet toisestaan niinkuin sysitahra kuulaasta keväthangesta eroaa.

Kaskivaaran rinteellä, Ahvenlammin rannalla asui savutölliään muuan Pesonen eukkoineen ja kahdeksine lapsineen, joita oli kyllä enemmänkin maailmaan saatettu mutta jotka hyvä Jumala oli armossaan korjannut taivaan iloon moisesta kurjuudesta vaeltamasta. Ainuttakaan ahventa saati muutakaan kalaa ei koko lammessa tietenkään ollut, olipahan vanha ukko Pesonen aikoinaan sen vain siten nimennyt kateuden peikkoa naapureissaan herättääkseen.