Kålholmin merenpaljastamalle luodolle oli aikoinaan etsiytynyt asutusta, ja niin oli siellä asutusta myöhempinäkin päivinä. Kaiken tämän historiankirjoituksen mahdollisti Sundbergin suku.
Tuo suku oli aikoinaan mannermaalta, paremman haussaan, muuttanut syrjäiselle luodolle kala-apajain ääreen. Alkujaan olivat lähtijät toki olleet karaistuneita rannikkolaisia mutta sittemmin oli veri vähennyt ja suku oli lukuisain serkusavioliitttoin myötä niin sammunut, ettei enää löytynyt luodolta pois lähtijää.
Ainainen uurastus saaristolaisten osana oli, jolta ei maltettu aina sunnuntaitakaan pyhittää. Siitä synnistä oli varoitellut aikoinaan itse Pyhä Isäkin Roomasta, ja sittemmin luterilaiset papit. Varmimmin teki kun luki rukoukset huolella kirkossa ja pisti silakan oksanhaaraan Ahdille.
Eskil, isäinsä poika, istui luodolla kännykkä kourassaan. Tekstiviestien jumala oli laupias ja lupasi parempaa. Ruodonhajuisilla kynsillään Eskil näppäili sanan ja katseli länteen, kauniisti rusottavaan aurinkoon. Ja toivoi paremmasta.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti