Muistoja karpaaseilta

Leena astui peilin ääreen ja antoi märän pyyhkeen pudota yltään. Vartalo oli yhä solakka, melkein kuin nuorella tytöllä. Lähemmin katsottuna rypyt ja selluliitti alkoivat erottua piinallisen tarkasti. Kerran niin terhakkaat rinnat riippuivat nyt kuin veltot säkit. Leena käänsi lantiotaan. Suonikohjut säärissä, joita vasten Morris kiehnäsi, pullistelivat armottoman sinisinä loisteputken kylmässä valossa.

Vuodet eivät olleet kohdelleet erityisen julmasti mutta niitä alkoi olla jo paljon. Aivan liikaa, Leena ajatteli. Leena kohotti kädet ristiin rintojensa päälle ja pakotti irvistyksensä hymyksi. Samalla hetkellä aurinko tuli pilvestä ja valaisi huoneen lempeiden säteidensä kirkkaudella.

Se kuuluisa hymy. Yhä vieläkin se vei toisinaan tanssiravintolassa miehiltä jalat alta, etenkin kun illan hämärä ja jaloviina hieman auttoivat. Mutta aamun valkeus nauraa pimeyden töille. Taksin jo odottaessa ovi kolisee tylysti rappukäytävään, vaikka sen yrittäisi kuinka hiljaa sulkea.

Nuorena kaikki oli toisin. Ei huolen häivää. Miehet palvoivat maata jalkojen alla ja vaipuivat epätoivoon hänen tähtensä. Ja ne kesät Italiassa. Muistot olivat yhä kultaa, vaikka tuliaiset olivatkin kirvelleet. Kukapa silloin olisi arvannut että vanhaksipiiaksi tässä jäätäisiin. Niin kuihtuvat kauneimmatkin lemmen ruusut.

Leena istuutui sohvalle, otti palan suklaata ja pisti telkkarin päälle. Tänään tulisi Johnny Deppin elokuva. Vain hän, Johnny ja Morris. Leena kutsui, ja Morris hyppäsi sohvalle puskemaan ja kehräämään kylkeä vasten. Se oli ainoa joka ymmärsi kuinka nainen vanhenee.